Siitä on nyt pari kuukautta aikaa, kun pakattiin lapset autoon, jätettiin vanha elämä taakse ja lähdettiin ulkomaille asumaan. Varattuna oli lomamökki kuukaudeksi ja sen jälkeisestä ajasta ei vielä tietoa.

Toisaalta se oli yksi meidän elämän suurimmista päätöksistä, ja toisaalta taas, yksi helpoimmista. Vuosia oltiin miehen kanssa haaveiltu ulkomaille muuttamisesta ja lopulta päätettiin, että se olisi nyt tai ei koskaan. Talo myytiin pois, eikä enää ollut mitään, mikä olisi meidät Suomessa pitänyt. Meidän oli aika lähteä elämään sitä elämää, josta oltiin vuosia haaveiltu.

Vaikka siitä olikin jo pitkään unelmoinut, ei aluksi osannut olla onnellinen, kun asiasta muille ihmisille kertoi. Ihan hirveä syyllisyys vyöryi niskaan ja pois lähteminen tuntui tosi itsekkäältä. Meni tovi jos toinenkin, kun asiaa kävi mielessään läpi ja miehen kanssa aiheesta jutteli, ennen kuin asian oikeasti ymmärsi ja uskalsi olla onnellinen. Eihän tässä kuitenkaan mitään lopullisia hyvästejä oltu kenenkään kanssa jättämässä ja kyllä elämäänsä täytyy elää itseään varten, eikä vain toisia miellyttääkseen. Sen ymmärtäminen oli suuri helpotus ja ihan valtava harppaus eteenpäin, kohti uutta.

Tällä hetkellä tuntuu tosi vahvasti siltä, että kyllä vaan oikea ratkaisu tehtiin, kun tänne lähdettiin. Välillä oikein pysähtyy miettimään, kuinka onnellinen on pitkästä aikaa siitä missä on. Ja kuinka mahtavaa on, että täältä ei edes heti tarvitse lähteä pois. Toisin kuin aikaisemmilla parin viikon lomareissuilla. Jos välillä koittaisi elää hetkestä nauttien, eikä turhaan tulevaa stressaten tai tiukkoja suunnitelmia laatien.

Lapsetkin ovat sopeutuneet hyvin, eivätkä ole olleet muutosta vielä moksiskaan. Liekö makoisilla Bageri-käynneillä tai Legoland- ja merenrantareissuilla jotain osuutta asiaan. 🙂

Lomamökkielämän jälkeen pakattiin taas kimpsut ja kampsut kasaan ja muutettiin vuokralle kivaan taloon. Aika paljon jännitti ennen kuin tänne muutettiin, että millainen tämä talo taas olikaan, kun ei ihan tarkkaan enää siinä vaiheessa muistanut. Käytiin tätä katsomassa silloin ensimmäisenä päivänä kun tänne tultiin. Muuttouupumus painoi vielä päälle, oltiin ajettu 600 kilometriä ja seisottu ruuhkissa. Oltiin aikataulusta sen verran myöhässä, ettei ehditty yhtään edes siistiytyä talon näyttöä varten, vaan mentiin sinne kulahtaneissa vaatteissa ja tukka pystyssä. Onneksi vuokraisäntä oli oikein mukava ja paikka tuntui kodilta. Ja hiukan myöhemmin siitä sitten se tulikin, meidän perheen uusi koti.

Kymmenisen vuotta siinä lopulta meni, niistä ensimmäisistä varovaisista haaveista tähän päivään. Mutta kyllä hyvää kannatti kuitenkin odottaa, todellakin.