Mistähän sitä aloittaisi? Mitä voi sanoa vuodesta, jota oli niin pitkään odottanut ja jolloin piti päästä toteuttamaan haaveitaan? Poistua vihdoin siitä välitilasta, johon luuli jämähtäneensä ikuisiksi ajoiksi. Kun vihdoin piti olla tilaisuus kokea ja nähdä maailmaa. Tarttua kiinni uudestaan siitä elämästä, jonka joutui jo kerran laittamaan syrjään odottamaan. Sen tulevaisuuden piti alkaa vuosi sitten, mutta nyt huomaankin menettäneeni otteeni uudestaan ja valuneeni takaisin välitilaan. Odottamaan.

Päälimmäiset tunteet viime vuotta ajatellessa ovat suru ja huoli. Kuinka järkyttävän paljon se virus on saanut tuhoa aikaan joka puolella. Miten surullinen on ollut toisten puolesta ja pohjattoman huolissaan läheisten vuoksi. Miten paljon välinpitämättömyys on harmittanut, sillä he asettavat itsensä lisäksi myös muiden ihmisten hengen vaaraan. Mutta pintaan nousee usein myös pettymys, kun on miettinyt mitä kaikkea pitikään olla.

Vaikka mennyt vuosi ei ollutkaan sellainen, kuin olimme alunperin ajatelleet, eikä tie takaisin tule olemaan helppo, on toivo kuitenkin tunne, joka tulee tätä vuotta ajatellessa. Ja sen varaan täytyy vaan jaksaa luottaa, vaikka kaikki onkin toisin. Toistaiseksi.

En yleensä tee vuoden vaihtuessa mitään erityisiä lupauksia, vaikka uusi vuosi tuokin usein tullessaan tunteen puhtaalta pöydältä aloittamisesta. Mutta tänä vuonna kuitenkin päätin, että minun pitää oppia rauhoittumaan paremmin. Koittaa nauttia hetkestä ja löytää iloa, vaikka kaikki ei nyt olekaan niin kuin oli alunperin ajatellut. Vaikka olenkin haaveilija, pitäisi muistaa nauttia myös matkasta eikä aina vain odottaa jotakin. Maailma ja seikkailut odottavat kyllä ja tulee vielä hetki, kun niihin voi taas tarttua.

Kun menin hakemaan oman Instagram-kollaasini, en ollut ihan varma mitä kaikkea siihen on tällä kertaa päätynyt. Vuosi oli raskas ja tuntui ettei ihan hirveästi tullut edes kuvattua tai jaettua kuvia.

Meidän vanha rouva on ainakin viihtynyt kameran edessä ja kohokohtiin pääsi myös useampikin rantakuva. Auringonlaskukuva on niistä lempparini, koska se reissu oli yksi koko viime vuoden parhaista hetkistä. Silloin toteutui yksi pitkäaikainen haaveeni ja pääsin näkemään delfiinin. En kovin pitkään tai paljoa, mutta silti se oli ihan mahtavaa.

Mahtui viime vuoteen paljon hyvääkin, läheiset ja pienet retket, vaikka vuosi olikin mitä oli.

Parhaiten viime vuotta kuvaa varmaankin tämä keväällä ottamani kuva. Siinä on lempivuodenaikani, yksinäinen kukka ja taustalla meidän talo Tanskassa. Punatiilinen ja kaunis 100-vuotias talo, joita Tanskassa kulkiessa on kaikki pikku kylät täynnä. Ja jollaisesta oltiin haaveiltu. Se oli tosi tilava ja tuulella keittiön verhot heiluivat. Olohuoneessa oli ihana vanha lattia, joka natisi tosi paljon tiettyjen lankkujen kohdalta. Se sijaitsi ihan pienen kylän keskustassa, mutta silti naapurissa asui kolme söpöä ponia. Hämähäkit oli tietysti isoja ja niitä oli paljon.

Kai sitä täytyy vaan koittaa katsoa eteenpäin ja elää päivä kerrallaan. Katsoa minne tuuli meidät vielä kuljettaa. Malttaa odottaa. Mutta kun on kaksi kotia, on sydämessä aina ikävä jonnekin. Tai joitakin. Ja vaikka olisikin siellä minne on haaveillut haluavansa, on silloinkin oma taakkansa kannettavana. Syyllisyys siitä että lähti.

Tänne blogiinkin olisi luonnoksissa laitettavaa, joten ehkäpä senkin kanssa voisi koittaa taas aktivoitua.

Hard year behind, hopefully better one ahead.